"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti ähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt … oli vähällä minut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi turkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh… Mutta kun sanoin, että Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että korkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut … ettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä akalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma mökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat mäellä palaneet, hä häh."
Pekkolainen katseli suoraan tuleen.
"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu," hän vielä jatkoi ja rykäsi päälle.
"Joo," sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."
"Mutta väärin te puhutte miehet," rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan päiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!"
"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita", rupesi
Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.
"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin."
"Mitä sinä … et mitään!"
"Kyllähän se nyt niin on," sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt…"
"Eei," yhtyi Pekkolainen, "läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."