Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi … hän haukkui ja kirosi.
Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa ruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin ihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan … eivät edes häpeä.
Jaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä … pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.
"Polttaako vielä?" kyseli isä.
"Ei se enää niin…"
Jaska pauhasi:
"… kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset sammuttamaan ovat tulleet … muutama kerjäläinen, mutta odota!…"
"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut … varsin sinä sen pojan päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät tuon tapahtuneen.
"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua… Kerranko sitä tehdään sellaista leikkiä…"
Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.