"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.
"Alkaa se taas polttaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.
Vähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa rauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri mitään vastannut… Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin tuli sammuu… Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.
Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään toisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia … lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.
Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:
"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pidemmälle jatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo aavistaa mitä hän tarkoitti.
"Voi hyvä Jumala!…"
Vaimo alkoi itkeä.
Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.
Matti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.