"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi", sanoi Simo, "ja mitä häntä saisi toimeen."
"Minä kun olen melkeen sokea", arveli Esteri, "niin en paljokaan voi teitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan."
"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.
"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."
"Vaikka niinkin", sanoi isä.
"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.
II. Kiitä poikaa.
Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä, sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.
Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:
"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä vanhaksi."