Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä, kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut joutaa päätään sammuttamaan.
Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa, kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa. Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan liiaksi.
"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa. Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.
Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili, että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.
"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.
Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen satulamaakarin tehdasliike.
"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.
"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.
Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia, puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne kaadettiin perunat säilöön.
Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.