"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli jo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen oli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä… Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä uskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin siten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntä-valtaansa käyttää.
Matti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."
Tuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.
Vimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.
"Senkin riivatut…!"