Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin sauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu…! anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa … kun sinnissään lyö mielipuolen tavalla," paneskeli Tiina henkäyksissään.
"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta…"
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina kiivaasti. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta … lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä…"
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.