Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei joutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen mielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui "… tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä mökkiä…!"
Tuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut, "mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään! … aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi, kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle ilmoitettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa … eivät puhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa. He alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen noilla hirsillä.