"Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireellä liikut, niin vielä joudut", sanoi Kaisa.
"Niin tuota, kyllä minä … vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä vähän… Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja jos on vähä, niin toista tulee … vai luuletko että on puutetta?… Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään… Vaan tuota, elä sinä huoli, ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä…"
"Onhan meillä", sanoi Kaisa nauraen. "Tiedänhän minä sen aivan niin hyvin kuin sinäkin… Jouduhan saunaan."
"Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään niinkuin munallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea, mitä käskit. Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja kyllä meidän pitää käydä, ne ovat niin ystävällisiä, että aivan meidän pitää käydä. Vai mitenkä?"
"Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle."
"Niin, niin, elä sinä pahastu … eihän meillä puutetta ole, on jyviä… Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja? Punille pitää antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me, mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin—se on niin hyvä. Vai mitenkä, mamma?"
"Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä."
"Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja … minä lähden käymään… Punille pitää antaa kauroja."
"Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen", sanoi Kaisa, sillä hän ei suonut, että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla nauramaan.
Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.