"Jo; tuossa on pöydällä avain", sanoi tämä istuen rauhallisesti rahilla.
Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä "puhaltaa" puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kuin muut nukkuvat, jolloin se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin penniäkään.
Isännän saunaanlähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan kammariin tultua selittämään, ettei ole hätää … eikä tarvitse surra … ja kuinka hyvä hevonen Puni on … ja että sille pitää antaa kauroja.
Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta, sillä se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo kovempaa kuin muulloin.
Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului kammarista, ja Punin hampaitten rouske tallista… Nuori pelkuri vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin. Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa?…
Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti vähän päätään, aukaisi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:
"Joko on joukot työssä?"
"Työssä … pyhä-aamuna."
"Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla saunassa?"
"Etkä käynyt, kun et joutunut."