"Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä."
"Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville."
"Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon töistäkään."
"Sinä et taas muista", murahti Kaisa. "Parempiko on hypätäksesi monta viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä."
"Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokurit tuosta vähän vähemmäksi … ottavat vielä monta palasta kerrallaan."
Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että ikäpuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukotta, kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.
Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä janoonsa otteli niin, että kulkku koskena kohisi.
Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.
"Onko riihtä hyvästi lämmitetty?" kysyi hän.
"Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona", sanoi renki kahvia ottaessaan.