"Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole."
"No ei ne siellä käydessään paljoa väsy", sanoi isäntä, vaikka kyllä hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia kuulostelemaan.
Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi. Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja kääntyi itään päin.
Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua, teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä vaivalla naapuristaan.
"Eihän se Lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa", ajatteli isäntä lopuksi. "Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan."
Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuupukimiinsa: vanhat niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan kiini ja sitten kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.
"Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?"
"Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä väliä kävellessä."
Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:
"Ei sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi, ettei ne lehmät pääse siitä hyppimään."