Nyt kuin Pekka sai liikoja rahoja, tuli iloiselle tuulelle ja Herkko tuntui olevan hänestä paras ystävä ja turva koko maailmassa. Nyt lähdettiin kauppatorille. Siellä Herkko osteli ja tinkaili tavaroita ja kulki reeltä reelle kuin paraskin ostomies, vaikka eihän sillä ollut napinkaan ostoa. Pekka mieltyi erääseen punakirjaiseen kaulahuiviin ja osti sen ja sitoi kaulaansa ja jätti nenät löysälle, kuten hänen ikäisillään muillakin näkyi olevan.
Kauppatorin laidassa oli korkeat rappuset, suurissa ikkunoissa paistoi punaiset uutimet. Sinne vei Herkko Pekan ja siellä oli sen toista iloista hurakkaa. Tyttöjä ja poikia, tuttuja tuntemattomia, jotka hohtavin poskin istuivat pöydät ympäriinsä. Tutut heti kutsuivat Herkon ja Pekan luokseen ja tarjosivat mitä heillä oli käsissä ja olivat niin ystävällisiä, ettei Pekka ollut moista vielä elämässään saanut kokea. Kaikki oli ikään kuin sulanneet yhteen. Pekka ajatteli, että Loviisa pitäisi olla täällä, kuin näki, että muitakin tyttöjä on ja kaikilla on niin lysti ja lystiltä tuntui hänestäkin.
"Ole täällä, minä käyn Loviisan tänne", kuiskasi Pekka Herkolle ja meni ulos. Ajatteli, että joukossa on hyvä lentää. Ompa niitä liikoja rahoja.
Tuntui Pekasta niin mukavalta kuin Loviisan kanssa käveli ravintolaan. Tuntuipa melkeen niin mukavalta, kuin kotona oli kuvaillutkin mielessään Loviisan kanssa markkinoilla oloa. Teki mieli pitää Loviisaa kädestä kiinni samalla lailla, kuin edellä kulkevat, eräs tyttö ja poika, jotka käsi kädessä astelivat ja puhelivat ja nauroivat väliin ihan katketakseen. Vaan Pekka ei viitsinyt kuin ei Loviisakaan ottanut häntä kädestä. Ja puhelemaan teki Pekan mieli yhtä iloisesti kuin ne toisetkin, vaan mikä lienee sanasalvan sulkenut. Ei vaikka mitä teki, niin ei heltinyt sanoja, kuin joku vähäpätöinen kysymys, joka ei Loviisalta liestyttänyt sen pitempää selitystä, kuin hyvin kuivatekoisen ja lyhyen vastauksen. Semmoista se oli, vaan lysti se kumminkin Pekasta oli.
"Kas sitä! Niin tulevat kuin köydellä vetäisi, joka sorkka pienemmästä suurempaan, nuo meidän markkinamiehet tähän katiskaan. Tuolla on Loviisa ja Pekkakin", sanoi iloissaan Sanna Kaisa, joka oli istumassa erään pöydän takana Huhtarannan kylän tyttöin ja poikain keskessä Herkon kestissä.
"Tulkaa jumalanluomat tänne yhteen joukkoon, yhdestä köydestä vetämään. Kas noin, hyvät lapset, katsokaapas siinä, nollottakaa kuin sotkanpoikue rantahaolla tyyneessä lahdessa. Katsokaa mitä isäsotka, tämmöinen tupsupää tuopi", puheli iloissaan Herkko ja kopristi takkuista tukkaansa.
"Hei pojat veikkoset näin näitä häitä juodaan.
Entiset on lopussa, vain toista tänne tuodaan",
lauleli Herkko ja täytteli lasia viimeisellä punssipullon tähteellä.
"Tuoppas nyt pullo ranstviiniä", käski Herkko palvelijaneitiä.
"Taidat luulla ettei ole rahaa? Rahaa on vaikka köyttä tekisi, kuin ei tee pitkältä, eikä paksua", kehui Herkko, otti Pekalta kukkaron ja vetäsi esiin 25 markan rahan. Palvelija keräili pieniä rahoja vastaan, luki niitä ja keräili. Herkko polki tahtia jalallaan ja lauloi: