"Kaloppia", sanoi kolmas.
"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan tulikin.
"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.
"Pankaa sotiisia, Pekka!"
Ei vastausta.
"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä olkapäästä.
"No, no… Vai sotiisia sitä nyt… Kyllä, kyllä…" soperteli Pekka, lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.
Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut pahantuulen lapsia.
Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa, jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.
Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.