"Pannaanhan tämä peli loppuun."
"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee."
"Minkä se meille tekee … otahan pois ne kortit."
"Sinä näitkin ne jo kaikki."
"Enkä nähnyt … vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän lueskelemaankin."
"No samahan tuo lienee," myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä ja löi.
Lukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun peli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka kanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut luetuksi.
Aamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia sitten aikaisia.
Syrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni oli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen olivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella verhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja lukkaria varten.
Moniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä, tuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä aprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät "toiseen huoneesen." Sepä olikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä ikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain ihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet "hilskata." Jos joku pojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin puolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä jo toruivat ja sanoivat että "kun ei milloinkaan malteta olla ihmisiksi".