"On varmaan.—Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin, luuletko hänen siellä onnistuvan?"
"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,— vaan koitettuaanhan tuon näkee", tuumi Paakka, vähän ylpeänä puhemies-toimestansa.
Tuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui sisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että jotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi sisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa hänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen, pojat vaan jäivät pirttiin.
"Siinä se nyt oli", sanoi Tuomas. "Se sulhasmies", lisäsi Erkki ja vähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.
Pian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan meni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla olevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.
Pojatkin menivät ulos.
"No nytkö sitä lähetään?" kysyi Erkki Paakalta.
"Niin on hieno meininki", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi kantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä takaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat ajaa Ketolaa kohti.
"Onnea matkalle!" huusivat pojat heidän jälkeensä.
"Kiitoksia", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin he menivät.