Mutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi peli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.
"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?" kysyivät kaikki.
"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten".
Niin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren parin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja hyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin jotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja taitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.
Hyviksi Erkki ja Annareeta kaikkia ajattelivat, eikä heillä ollut kanimieltä vähintäkään Hikliiniä kohtaan. Ilo mielin liikkui Ketolan entinen emäntä, entinen ruotilainen vaan nyt onnellinen äiti tyttärensä kodissa, liikkui kun kolmen kymmenvuotinen, vaikka olikin viidenviidettä.
Niin oli Perukalle kasvannut talo lisää, pieni varoiltaan, vaan suuri onnellisuudeltaan. Semmoinenhan se onkin hyvä talo ja semmoisia oli Perukalla paljo.
Ja semmoisen talon laittoi pian Erkin jälkeen Pikkarisen Tuomaskin. Hänestä oli sitä paitse tullut ahkera lukumies, sillä kirkkoherran neuvo oli hänessä tepsinyt. Ja hän alkoi puuhata Perukalle kirjastoa. Kauan hän siinä puuhassa oli, ennenkuin siitä mitään tuli, vaan tuli siitä kuitenkin lopuksi se, että sai kuin saikin toimeen pienen kirjaston.
Mutta Hikliini kulki yhä ja kaupusteli pieniä tavaroita, kärkkäämmäksi vain yhä rahalle käyden. Ja kerran hän puotti pienen summan ja suru vei hänet hautaan.
SELMAN HÄÄPÄIVÄNÄ.
Kirjoitti Emil Vainio.