Kummallinen tämän maailman meno kuitenkin on. Nurin puolisesti on minunkin käynyt. Se mistä kuusi vuotta sitten vannoin, on jo viisi vuotta ollut selvästi muistuttamassa minua väärän valan teosta.
En ollenkaan ole mustasukkainen, se on varma. En ainakaan enää. Vaan kuitenkin haluttaa minua tänä hänen hääiltanaan istua yksinäni ja muistella aikaa noin kuusi vuotta takaperin, aikaa jona me olimme hellissä suhteissa.
* * * * *
Laillisen muodon meidän ystävyytemme sai luistinradalla, vaan minä olin silloin jo vuoden ajan melkein joka päivä tullut hänen kanssaan vastakkain. Hän katsoi suoraan alas vastaani tullessaan, vaan aivan viime hetkellä, juuri ohi mennessä, hän kuitenkin loi arastelevan silmäyksen minuun, jolloin minun, joka siihen asti olin häneen katsonut, täytyi katsoa toisaalle. Sama tapahtui joka kerta, ja aina jätti se jälkeensä reippaan, tyydyttävän tunteen.
Lueskelin siihen aikaan ahkerasti romaaneja ja runoja. Luin ensilemmestä, ikuisesta rakkaudesta ja taivaasta maan päällä. Ne vaikuttivat minuun hämärää kaipuuta ja puutetta. Kadehdin, etten itse ollut joku jalo romaanin sankari, ettei povelleni painanut kukaan hento nainen pienoista päätään.
Hän, tuo outo nainen, oli se, jonka useammin satuin näkemään. Mielikuvituksissani tein hänestä ihanteen itselleni. Kauniisti ja sipsottavasti tuli hän aina vastaani, "taivaallisuutta" oli hänen katseessansa ja ylevästi kohotettu oli hänen päänsä. Ja minä aloin sovittaa häntä kaikkien romaanisankaritarten sijalle.
Olin päättänyt pyrkiä hänen tuttavuuteensa, ja uneksuin aikaa, jolloin hänet oikein tuntisin, saattaisin kohteliaasti kohottaa lakkiani, lähteä kanssaan kävelylle ja viedä hänet joskus vaikka teaatteriin. Kauvan esti lapsellinen ujous pääsemästä niin pitkälle, mutta nyt kun huomasin hänen käyvän luistelemassa, tuntui kuin tahtoisi tuon salaperäisen halun jumalatar minua auttaa. Sinä talvena olinkin erittäin innostunut luistin urheiluun.
Tiesin vallan hyvin, että kohteliaitten herrain pitää, kun naiset luistinradalla sattuvat kaatumaan, heti rientää heidän avukseen, tehdä nöyrä kumarrus, esittää itsensä ja sitten luistella heidän kanssaan. Tällaisen tapauksen varaan heitin minä kaiken toivoni.
Päiviä kului, ennen kun sain siihen tilaisuutta. Olin kyllä pari kertaa nähnyt hänen kaatuvan, vaan en sittenkään rohjennut mennä auttamaan. Tyytymättömänä läksin aina radalta, päättäen vasta kerralla olla rohkeampi, ja uudella toivolla sinne seuraavana päivänä saavuin.
Kerran samanlaisessa tapauksessa tein pikaisen päätöksen. Potkaisime suoraan häntä kohti, josta sitten ei enää mitenkään voinut peräytyä. Vauhti oli kuin virta kosken niskassa, joka vie kohti pyörrettä ja josta ei enää pääse pois. Täytyi vaan mennä, tehdä kumarrukset ja muut. Kaikkia asiaan kuuluvia sääntöjä en kuitenkaan voinut muistaa, enkä rohjennutkaan. Esitteleminen tuntui peräti vaikealta ja jäikin sillä kertaa tekemättä. Mutta me luistelimme sentään hetken aikaa yhdessä. Puhelemaankin yritimme, vaikka siitä ei suuria tullut. En voinut löytää niin suloisia sanoja, että ne tällä kertaa olisivat kelvanneet. Pieni, kurkkuun tarttuva naurahdus ja kauniiksi koeteltu hymyily, siinä kaikki. Eikä hänkään osoittanut olevansa puhelahjalla varustettu ihminen.