Sinä iltana menin minä erittäin riemukkaana ja rentona kotiin. Riuhdoin käsiäni sinne tänne, niin että luistimet helisivät, hyräilin reippaita säveliä ja yritin yksinäni puhelemaankin, jossa en kuitenkaan pitemmälle päässyt kuin: "no nyt…" Siihen se aina keskeytyi. Ja seuraavana yönä minä en saanut unta kuin vähäisen aamupuhteella. Tuntui melkein kuin yhä vieläkin luistelisin vierekkäin hänen kanssaan, hänen pieni, sievä kätösensä kädessäni.
Tästä lähtien luistelimme hetkisen yhdessä joka kerta. Hän muuttui silmissäni yhä miellyttävämmäksi, kauniimmaksi. Koko luistinradalla ei ollut ketään hänen veroistaan. Se oli onnellista aikaa.
Muuanna iltana uskalsin tarjoutua häntä kotiin saattamaan. Matkalla oli puhelumme niukanlaista, kuin oli vaikea löytää siksi paljon aihetta kuin matkalla olisi tarvittu. Kerroin teaatterissa viimeksi näytetyn kappaleen olevan oikein "lystin". Hän enimmäkseen vaan myönteli, nauroi kun minäkin koetin nauraa, pari kertaa teki sentään pienen kysymyksenkin. Tätä ujoutta pidin minä naisellisena kainoutena. Nyt tapahtui mitä vielä oli kohteliaan nuoren herran tehtävistä tekemättä. Esittelin itseni. Olin jo monta päivää kulettanut nimikorttia taskussani, vaan en ollut rohjennut sitä hänelle antaa. Nyt oli taas tehtävä ankara ryntäys ujoutta vastaan. Se tapahtui portilla erotessa, jälestä hyvästien.
—Koska me nyt olemme näin, niin ehkä saan esitellä itseni, puhelin ja annoin kortin hänelle.
—Kiitoksia, ehkä minäkin… Hänellä oli myös nimikortteja taskussaan, paperin sisälle käärittyinä. Kiitimme sitten ja kiireesti erosimme.
Silloin jo tunsin olevani rakastunut, rakastunut niin kuin ainoastaan kahdeksantoista vuotias, koko joukon romaaneja lukenut nuorukainen rakastua saattaa. En silloin vielä tiennyt, saavuttaisinko vastarakkautta, mutta se epätietoisuus minua vaan kiihoitti.
Luulin kuitenkin saavuttavani. Hän kyllä tarkasti karttoi kaikkia siihen suuntaan meneviä puheita, mutta minä pidin sitä hienoutena, kainoutena. Jok'ainoan hellän silmäyksen otaksuin sitä vakuuttavan. Rauhaton tunne rinnassa, ajattelin usein puheluamme sille suunnalle johdattaa, mutta aina vaan turhaan. Ei siitä tahtonut tulla mitään.
Mutta päivä päivältä kiihdytti se mieltä. Ajatukseni eivät missään muualla pysyneet, vaan kimposivat aina hänen luokseen. Ne nukuttivat minut jonkinlaisen unen horrokseen, jossa teot tiedottomina seurasivat ajatuksia. Kun vakaalla aikomuksella lähdin vaikkapa vanhojen tätieni luokse, niin unehduin jollekin tietylle kadulle edestakaisin kävelemään, kadulle, missä mahdollisimmin saattaisi häntä nähdä. Tavata en silloin vielä alituiseen tahtonut, enkä kehdannutkaan, vaan minä olin tyydytetty kun jonkun matkan päästä saatoin edes vilaukselta nähdä hänet.
* * * * *
Seuraavana kevännä kävin usein Kaisaniemessä ja Kaivopuistossa romaaneja lukemassa. Istuin penkillä avonainen kirja kädessä ja katsoa tuijotin siihen. Kirjaa en kuitenkaan seurannut, katse ei kyennyt tarkkaamaan sanoja, se näki vaan rivit, jotka aivan kuin järven laineet mennä jollottivat toinen toisensa perässä. Toisinaan painui kirja polville, mutta katse yhä hapuili samaan suuntaan, kunnes kiintyi pieneen tuulen pesään koivun oksalla. Vaan jokainen pienempikin liike ja risahdus tahi ihmisääni irtauttivat sen luokseen. Kun kuului läheneviä askeleita, niin silmä oikein vaanimalla vaani tulijoita. Tuntui aivan kuin olisi tulijan pitänyt olla jonkin toisen kuin se olikaan ja sydän vavahteli pelon alaisesti. Vaan kun tunteakseen näki, niin oli kokonaan tyytymätön. Miksi se ei saattanut olla Selma?