Sitten heitti katsauksen joka suunnalle, vaan kun ei ketään näkynyt, niin asettui jälleen lukuasentoon. Kun sattui kirjassa rakkauden tunnustus tahi joku seikkailu olemaan, niin vähän matkaa lukikin, kunnes ajatukset jälleen alkoivat harhailla ja muodostivat oman rakkauden tunnustuksensa.
Keksin kysymyksiä, joihin myös hänen puolestaan vastasin, ja joihin taas itseni täytyi selvitys antaa, kaikki niin toimessani kuin olisi hän tosiaankin ollut läsnä.
—Te aina kulette kirja kädessä, varmaankin Te hyvin paljo luette? kuvittelin hänen kysyvän.
—Kyllä. Se onkin minun ainoa hauskuuteni maailmassa. Ettekös Te lue?
Hänen annoin nyt vastata jotain epäröivää, hänellä ei muka ollut kirjoja, ja sitä paitsi väsyttää se kovin. Kyllä hän halusta kuuntelee kuin toinen lukee…
Kun minä puolestani olin halukas ääneenkin lukemaan, sopi se erittäin hyvin, että minä luin ja hän kuunteli. Ja sitten minä olisin jotain sopivaa kohtaa lukiessani hellästi puristanut hänen kättään ja katsonut häntä silmiin…
Vaan illan tullen tuli viileä, alkoi puistattaa, täytyi jättää haaveilut ja lähteä kotiin päin, tyytymättömänä ja samalla tyytyväisenä. Tyytymättömänä, kun ei saanut häntä nähdä, vaan tyytyväisenä siihen päätökseen, että ensi näkemässä sanon hänelle suoraan, mitä sydämeni syvimmässä pohjukassa piilee.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Äänellä, jonka värinää en voinut hallita, ja katse johonkin kaukaiseen taivaankohtaan tähdättynä, alustin keskustelun lemmestä. Kerroin viimeksi lukemani romaanin sisällyksestä. Hän kuunteli, toisinaan salaperäisesti kysyi: mitenkäs sitten kävi? Mutta suora kysymys jäi minulta tekemättä.
Niin pitkälle kuitenkin pääsin, että ehdottelin seuraavaksi sunnuntaiksi kahdenkeskistä kävelyretkeä Eläintarhaan.
—Mutta jos siellä on paljo tuttavia, vastasi hän ja katsoi alas, kerran kuitenkin luoden silmäyksensä minuun, josta sain rohkeutta.