—Mitä me niistä välitämme! Ja saatammehan me mennä kauvemmaksi.
Hän viivytti vastaustaan, ja oli kuin miettisi asiaa. Sitten levähytti hän pitkän päällystakkinsa lievettä vasemman puolisessa taskussa olevalla kädellään, ja hyvin vaatimattomasti katsoi taaskin minuun.
—Lähdemmekö? Minulla ei tahtonut henkikään kulkea, vastausta odottaessani.
—Kuinka varhain sitten lähtisimme? kysyi hän viimein.
—Sopisiko kahdeksan aikana?
—Kyllä.
—Saanko olla portilla Teitä vastassa?
—Kyllä, kiitoksia…
Nyt minä läksin täysin tyytyväisenä, sillä olihan minulla mainio tilaisuus tehdä tuo suora tunnustus, joka mieltä painoi. Tulin saamaan varmuutta, tietämään josko elämäni on oleva ikuista kevättä tahi ikuista syksyä. En kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sen olevan muuta kuin kevättä. Olin jo vakuutettu hänenkin rakastavan minua, koska hän, tuo kaino, ujosteleva lemmittyni oli suostunut lähtemään pitemmälle kahdenkeskiselle kävelymatkalle, etsimään yksinäisyyttä, jossa vapaasti saapi sydämet tyhjentää. Ei hän tekisi sitä, jos hän ei tuntisi samaa kuin minä.
Ja niin kauas me sitten kävelimme, ettei kukaan meitä häirinnyt. Hän löysi nurmelta pienen kukan ja aikoi huudahtaa sen nimen, joka kuitenkin kuivui hänen huulilleen. Pidin sitä vain kainoutena.