Osasin minä jo silloinkin olla vähän kavala. Nytkin olin olevinani tietämätön, ja kysyin tuon kukan nimeä. Vastaus ei ollut hevillä saatavissa, vaan monien hellien pyyntöjen perästä hän vihdoin arasti ja kainosti sanoi:—Lemmikki.
Niin, lemmikkihän se oli, sen kyllä tiesin. Vaan kun hän sen nimen sanoi, koski se sydämeen. Veri kuumeni, sydän alkoi tykkiä kiivaammin. En voinut häntä edes silmiin katsoa. Hiljalleen vaan kuljimme, sanaakaan sen enempää sanomatta. Hän nyhtäsi käteensä päivänkakkaran, irroitti siitä lehden toisensa perästä ja luki: "jaa, ei … jaa, ei!" "saa" tuli viimeiseksi. Turmeltumattoman nuorukaisen salaperäisellä aavistuksella tiesin, mikä hänellä oli mielessä, enkä voinut olla häneen katsomatta. Katsoin puhtaalla, ei, se ei riitä, autuaalla silmäyksellä ja tietämättäni tartuin hänen käteensä. Hän ei minuun katsonut, vaan suoraan alas, mutta kuitenkin puristi kättäni. Ja se oli kylliksi. Se oli kainon, puhtaan rakkauden vieno tunnustus, luulin silloin. Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri sellaista.
Asetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt pääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua vastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja helliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.
Silloin en vielä ollut ketään ihmistä suudellut, tiesin kuitenkin sen olevan pyhintä mitä rakkaudessa on. Sen olivat romaanit minulle opettaneet. Nyt, jonkin sisällisen halun johdosta kumarruin sitä tekemään. Hän ei ollenkaan estellyt, sulki vaan silmänsä, ja näytti olevan kuin tiedotonna. Hetki oli runollinen, taivaallinen. Oli kuin olisin nähnyt edessäni autuaitten maan, jonka yhdellä hyppäyksellä voin saavuttaa. Vaan sitä hyppäystä ottaissa tuli kuiva maallisuus häiritsemään. Silla huulien ollessa jo aivan yhtymäisillään, minä tottumattomuudessani kosketin hänen leveäsyrjäistä kesähattuaan, joka putosi. Me tästä huolimatta kyllä suutelimme, mutta minä hämmästyin, hän vähän huudahtikin. Ja sitten se oli niin noloa kun hän otti hattunsa ja sovitti sen päähänsä.
Uusi yritys meni onnellisesti perille asti… Sitten hänkin alkoi käydä vapaammaksi. Ja kiihkoissani tein minä valoja, ikuisia uskollisuuden valoja. Vannoin sieluni syvyydestä saakka, tuntematta vähintäkään pelon värettä. Samoin vaadin häntäkin tekemään, mutta niin ujo oli hän yhä vieläkin, etten korvillani saanut niitä kuulla. Lempeät katsaukset, syleilyt ja suutelot, puhuivat mielestäni kuitenkin selvää kieltä. Kyllä hänkin vannoi, vaikka kainoa naisen tavoin.
Paikan, jossa istuimme, pyhitimme. Otimme kumpikin siitä muiston itsellemme. Päivä oli Kesäkuun 20:s. Me päätimme joka vuosi samana päivänä käydä samalla paikalla vanhoja muistoja elvyttämässä, vielä sittenkin kun toinen meistä on maan mustassa mullassa.
—Minä olisin sinulle hyvin vihainen, vaan kun tiedän, ettet ole mitään pahaa tarkoittanut, sanoi hän lähteissämme.
Pahaa tarkoittanut… Voi jumalani! Minäkö saattaisin jotain sellaista edes ajatella.
* * * * *
Näin oli varsinainen onnen aika alkanut. Se oli elämää niin onnellista, jota ainoastaan maailmaa tuntematon, toivova, ja kaiken lisäksi rakastunut nuorukainen saattaa elää. Täynnä ihania toiveita ja elinintoa, kuvittelin elämää äärettömän onnelliseksi. Kaikki oli sielussa ehjää, puhdasta… Mutta jumala ei suonut tuota onnea ainaiseksi. Myöhemmin kesällä tutustuin hänen ystävättäreensä Liinaan, ja heti tämän jälestä Liinan sulhaseen Arvelaan. Pian oltiin me kaikki neljä kuin saman talon väkeä: tehtiin myötäänsä yhteisiä venematkoja, kävelyretkiä ja jos mitä.