— Ei, kotiin, kotiin… Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento. Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!… Paksu, kierojalkainen, äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!
— Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh kiihkoisasti.
— Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11…
— Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.
— Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!…
— Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.
Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.
Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse epuutuksellaan saattanut tähän häpeään… Kuinka kaunis ja rakastettava hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!… Minä päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.
Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen osaa peliin… Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.
Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.