Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.
— Te olette vanhentunut! lausui hän.
— Ettepä tekään ole nuorentunut… Mutta mitäs tuo merkitsee kun viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?
Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.
— Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä… Eau d'Espagnea.
— Ja "hanhenkoipia". silmien luona… Ai-aiai! Kyllä te olette elostellut!
— Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi muistunut hänen mieleensä, — kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti! Hän teki hyvin ajaessaan minut pihalle.
— Kuka hän?
— Olga… Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi mainiosti, mainiosti!…
— Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.