— Hän on siis onnellinen?… Onko hän naimisissa?
— Sitä en tiedä.
Jos nyt olisin antanut totuuden tulla kuuluviin, niin hänellä olisi ollut kyselemistä paljonkin, ja silloin minä helposti olisin saattanut puhua itseni pussiin.
— Oi, kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! Nähkääs, minua on usein vaivannut pelko ja minä olen ajatellut: tuo raukka, nyt saa hän kärsiä, koko hänen elämänsä on minun kauttani mennyt hukkaan! — Mutta miksi nimititte häntä lakeeratuksi? Sitä ei hänestä käy sanominen. Hänhän on aina ollut viisas ja jalo. Te ette tunne häntä. Minä en ole koskaan huomannut hänessä mitään halpamaista. Oi, kuinka hän on järkevä!… Oikein ritarillinen luonne!
Hän oli jo unhottanut kaikki, mitä oli saanut kärsiä tämän hänen nuoruutensa sankarin tähden. Turhaan oli hän uhrannut itsensä. Mutta juuri tämmöinen hukkaan mennyt uhri on samalla uhreista ihanin. Ellei se tuota hedelmää sille miehelle, jolle se on tarkoitettu, ellei se tule hänelle tueksi, pelastukseksi, niin on se ainakin pelastava ja pitävä voimassa hyvän ja kauniin alkuperusteet mädäntyneessä yhteiskunnassa. Ilman niitä, ilman näitä hukkaan menneitä uhreja, niin usko tulevaisuuteen sammuisi, Jumalaa ei olisi sydämessä, ja kaikki ympärillä raaistuisi. — Mutta samalla ilmeni Olga Stepanovnan menettelyssä nainen täydellisesti semmoisena kuin hän on. Onhan se niin, että jos nainen joskus oikein todella rakastaa, esiintyvät omituisen harhanäön johdosta hänelle kaikki hänen rakastetussaan tavattavat puutteet ja viat suurimpina ansioina, vieläpä kuin sädekehän ympäröiminä. Otaksukaamme esimerkiksi, että hänen toinen silmänsä on kiero. — Niin on, mutta onko monellakaan semmoista silmää? Ja millaisen luonteenomaisen ilmauksen se antaa hänen kasvoilleen! Tai jos hän on vaivainen jaloiltaan… Mutta ettekö te huomaa siinä mitään demoonillista, ette? Sitten mahdatte olla sokeita. — — Ja hän, nainen, on itse niin vakuutettu näkökohtansa oikeudesta, että hän saa ehkä uskotetuksi toisiakin. Paras asianajaja olisi juuri nainen. Hänen valheensa on aina totista. Sen puolesta on hän valmis astumaan polttolavallekin, sillä hänen uskonsa käsityksensä oikeuteen on järkähtymätön. Hänen kiero katsantokantansa on sydämen esiinkutsuma, ei järjen. Mutta joskus vie siitä voiton ylpeys. Nainen luulee näet, ettei hän voi rakastaa tavallista ihmistä, ettei hän saata lahjoittaa sydäntään numero sille tai sille lukuisasta joukosta. Minun yksityinen ajatukseni on, että kyökkipiika Agrafena palosotamies Jefimissään näkee ensisijassa sankarin. Ylpeys on naisen pantsari. Ylpeys varjelee häntä usein alennuksilta. Joskus saattaa voittaa naisen puolelleen tarvitsematta olla varma hänen rakkaudestaan, kunhan ensin on onnistunut voittamaan hänen ylpeytensä. Muuten on nainen mielestään aina oikeassa, sillä olipa mies kuinka mitätön tahansa, on hän naisen silmissä aina näyttävä suurelta, yli muitten voimalliselta. Typerälle antaa nainen omasta ymmärryksestään, sydämettömälle antaa hän hyvyydestään, lempeydestään, sävyisyydestään, ja rumamuotoinen sukeutuu hänen mielikuvituksessaan ainoalaatuiseksi komeaksi mieheksi. Hän etsii ilmi tuon kauneuden vaikka mistä, tekee sen muillekin havaittavaksi, ja koettakaa sitten inttää häntä vastaan, niin näette mitä seuraa. Siinä suhteessa oli Olga Stepanovna muitten naisten kaltainen eikä suinkaan mikään poikkeus.
Kerran satuin kävelemään hänen kanssaan Nevan rantakadulla.
Oli ihana kevätpäivä. Pietarissakin saattaa joskus tulla tuollaisia kauniita toukokuunpäiviä, jolloin ilma on tavattoman puhdasta ja värit kirkkaita ja eloisia, joskaan eivät varsin heleitä. Keuhkotautinen pohjoinen luonto näyttää silloin juurikuin viriävän eloon ja ponnistamalla viimeisetkin voimansa ottavan kaikki mitä se suinkin saa olevalta päivältä, sillä seuraavana päivänä saattaa jo Laatokan hyinen viima jälleen puhaltaa sen ylitse tuoden mukanaan nuhaa, keuhkopussin- ja henkitorven-tulehdusta ynnä muita hempeän ilmanalamme maireuksia.
Minä kohtasin Olga Stepanovnan ihan sattumalta ja hän näytti olevan iloissaan tavatessaan jälleen minut.
— Kas teitä, nykyään sitä käyskellään vaan Nevan rantamilla!
— Niin, sanokaas muuta! Pitäähän meidänkin kerran olla ylpeitä puolestamme! vastasi hän iloisesti nauraen. Minä en ollut kuullut häneltä kaualla niin heleätä naurua. — Vielä kai se menee niinkin pitkälle, että panen "ruusunnuppu-hatun" päähäni, kuten Sila Sampsonovitsh sanoo.