Ja sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen päähänsä.
— Sinä, Senjka, jäät tänne… Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun kanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi muuta. Lähden pois.
Ja niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet muudan upseeri, kenraalin ajutantti.
— Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.
Majurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.
— Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä ei minulle vielä ole tapahtunut.
Sehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene hiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja seisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.
— Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön hän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen vain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa nyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette saanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät tavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.
— Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen isänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan. Äiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun ja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää mitä hänestä siellä olisi voinut tulla.
— Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte tulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko tosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden totta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin. Se on todellakin uroteko… Harvalla on siihen kykyä.