— Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla aikaisemmin.
— Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä olet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?
— Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä maalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin häneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: "miksei, koeta vaan; palkkaa saat sen minkä työsi ansaitsee".
— Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?
— Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa suolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä hänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin koettaa…
Pieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä "kadulle heitetyistä", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui reimoja poikia.
— Juuri niin, juuri niin, pojat — riemuitsi vanha majuri. — Olkaa te järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän kaikkiemme puolella!
— Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee voima, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä myöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. — Millaisen suurtyön olet suorittanut!… Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt — siitä ei taitaisi tulla mitään!
XXI.
Myöskin Olga Stepanovnalle oli kohtalo varannut jotakin odottamatonta. Melkein puolitoista vuotta oli kulunut minun pannessani tähdelle tapauksia tämän erikoisen pienen maailman keskuudessa, ja minun nähteni oli tuo armas neitonen voimistunut ja muuttunut, niin ettei häntä enää voinut samaksi tuntea. Hän näytti kasvaneen ja hänen ruumiin-muotonsa pyöristyneen. Hänen äänessään ilmeni niin terveitä säveliä, että se oikein ilahutti minua. Hänen hiljainen hymyilynsä, johon jo oltiin totuttu, suli nyttemmin joskus raikkaaseen, sydämelliseen nauruun, josta puhui niin totinen, silminnähtävä iloisuus, että se saattoi koko hänen ympäristönsä keveämmälle mielelle.