Sila Sampsonovitsh tunsi olevansa kuin taivaassa.
— Meidän Olga Stepanovnasta on tullut oikea valtti! oli hänellä tapana sanoa.
— Tehän voisitte naida hänet, huomautettiin.
— Vanha ukonrähjä naisi sellaisen ruhtinattaren! huudahti majuri vallan säikähtyneenä. — Minun morsiameni itkee minua maanpovessa. Ei minun nyt enää kelpaa ajatella naimista. Ilman sitäkin on minulla jo perhe semmoinen, joka hakee vertojaan.
Kerran, kun taas kävin heidän luonaan, havaitsin hämmästyksekseni, ettei Olga Stepanovna ollut aivan tavallisessa mielialassaan. Hän oli vallan murtuneen näköinen.
— Mikä teitä vaivaa, kyyhkyseni? Onko joku lapsista sairaana?
— Ei, Jumalan kiitos, kaikki ovat terveenä.
— Entä te itse?
— Ei minullakaan ole mitään valittamista; tuossa tuo menee entisekseen.
Samassa hän kääntyi ja loittoni minusta. Hän astui muutamia askelia, pysähtyi sitten yhtäkkiä ja vaipui ajatuksiinsa. Mutta kohta sen jälkeen hän päätään pudistamalla koetti näköjään karkoittaa jotakin kiusallista ajatusta, pakottipa itsensä hymyilemäänkin. Mutta sepä ei ottanut luonnistuakseen, tuo hymyily, joka sisälsi jotakin haikeata, alakuloista, jopa miltei kuin syyllisyydentuntoa. Minä olin jo aikeessa lähteä pois, mutta hän pidätti minut ovella.