— Olen äskettäin lukenut teidän muistelmanne sodasta.
— No, niin mitä?
— Te mainitsette siinä tuon Gortalovin, joka yksin jäi umpivarustukseen kuolemaan. Minun mielestäni pitäisi kaikkien tehdä niin.
— Mitenkä olette saanut tuon päähänne.
— No niin, olenpa johtunut vaan sitä ajattelemaan. — Eihän sitä heti tule oivaltaneeksi, että ihmisen todellinen onni on siinä, että tietää täyttäneensä velvollisuutensa.
— Hyi toki, Olga Stepanovna! Tuohan kuulostaa juuri siltä, kuin jos lukisitte sen jostakin ohjekäskystä. Ja niin vieraalta kuin se kalskahtaa teidän suussanne.
— Siltäkö tuntuu? Kumminkin on asianlaita niin, kuin minä sanoin. — Ja persoonallisen onnensa tähden ei pidä koskaan luopua tehtävästään.
— Johan taas! Puhukaahan toki selvää ja tolkullista kieltä ja älkää ladelko noita perussääntöjänne tai miksi niitä nimittäisin. Joku koulun entisistä luokkaopettajattaristako se nyt on muistunut teille mieleen, vai kuinka?
— Ei, koulussa ei näitä asioita meille opetettu. Elämä se vasta saattaa ne selväksi…
Ja taaskin suuntautui hänen katseensa ulos ikkunasta, mutta varmaankaan eivät hänen silmänsä siellä nähneet autiota katua lauta-aitoineen oikealla, ei myöskään aidan yli riippuvia viheriöitä puunoksia eikä kyyhkystä, joka siinä istui nyppien nokallaan siipiään.