Sillä aikaa oleksi Leo Aleksandrovitsh kotona kuin horkkakuumeessa. Hän kulki edestakasin huoneissa, torui palvelijaansa, mylläsi kirjojaan ja paiskiloi niitä lattialle. Vihdoin palasi lähetti.
— No?
— Kaikki niinkuin pitääkin.
— Nimittäin?
— Ihan paikallaan. Ensiksikin asuu hän erään majuri Bobkovin luona.
— Mitä sinä nyt valehtelet, pölvänä?
— Oikein totta, — naimatonna… Mutta täysin nuhteettomana, niinkuin "bonnat" herrasperheissä. Me emme saa valheita laatia. Sekin seisoo johtosäännöissämme…
— Maltas, maltas, koetti nyt Leo Aleksandrovitsh rauhoittua. — Majurilla on siis lapsia?
— On, kolmekymmentäkaksi pientä nassua siellä pyllekehtää.
— Kuinka, kolmekymmentäkaksi?