— Ihan niin, se luku pitää varmasti paikkaansa. Sillä nähkääs, tuo majuri kerää lapsia kaikkialta, missä niitä vain ei tarvita. Hänellä on niinkuin kasvatuslaitos semmoinen. Ja neiti Krohotova — Olga Stepanovna — hoitaa noita lapsia. Kyllä minä otin tarkan selon kaikesta, niinkuin käskittekin. Hänen käytöksensä on kiitettävä, kartanonmies ei sanonut tietävänsä mitään pahaa hänestä, ja hyvissä kirjoissa hän on poliisillakin, jolle ei ole mitään kannetta häntä vastaan tehty. Minä olen aikoinani itse ollut kirjurina poliisikonttorissa ja tunnen siis nämä asiat: Raitis hän on aina ja tehtävistään vaarin pitävä. Epäiltäviä miesvieraita ei hänen luonaan milloinkaan, käy, ja itseään hän pitää tarkasti kurissa.
— Hän palvelee siis palkan edestä? Paljonko hänelle maksetaan?
— Palkka ei tule kysymykseen! Tuo majuri on tavallaan eriskummainen ihminen, hän elättää lapset armopaloilla!
Tällä kertaa ei Leo Aleksandrovitsh ymmärtänyt suoraan sanoen mitään. Hänen täytyi itsensä koettaa saada selvä asiasta. Siksi sotkuiselta tuntui koko lähetin kertomus.
XXVI.
Tosin oli Leo Aleksandrovitsh niin päättänyt, mutta ei kumminkaan heti suoriunut matkaan.
Se mitä hän eninten pelkäsi oli, että hänen täytyisi kohdata tuon nuoren naisen lempeän, kaikki anteeksi antavan katseen. Jos hän vain olisi tietänyt, että Olga Stepanovnalla oli häntä varten varalla mitä julmimmat soimaukset, vieläpä solvauksetkin, niin olisi hänen ollut verrattomasti helpompi ollakseen. Mutta hän tunsi Olga Stepanovnan liiaksi hyvin. Jo ennakolta kuvaili hän mielessään, miten hänen rakas Oljansa ensin leimahtaisi punaiseksi, sitten heti taas kalpenisi ja viljavia kyyneliä vuodattaen ojentaisi hänelle kätensä. Ja ulkomuotonsa näyttäisi niin riutuneelta ja hämmästyneeltä ja katse niin tavattoman aralta, jopa surkealtakin. Sopiminen hänen kanssansa ei tulisi olemaan mitenkään vaikeata. Tiettävästi ei Olga Stepanovna myisi itseään, mutta mahtoi hän sentään jo olla kyllästynyt siihen elämään, jota hän vietti. Kai oli hänen jo pistänyt vihaksi tuo puolinainen isäntävalta, jota hänen suhteensa harjoitti joku Bobkov — majuri ja tietenkin n.k. "bourboni". [Bourboneiksi kutsutaan Venäjällä alhaista sukuperää olevia upseereja, jotka alunpitäen ovat palvelleet sotamiehinä.] Ja kyllähän sen tiesi miltä tuntui istua päivät päästään puolella muonalla jossakin laitakaupungilla, jonne muun maailman meno ei paljon kuulu. Asiain näin ollen Olga Stepanovna varmaankin, kuinka vaikeata hänen Leo Aleksandrovitshin luona lieneekin ollut, pitäisi mennyttä elämää paratiisin veroisena. Leon tarvitseisi vain ilmestyä hänen luokseen, niin olisi hän heti valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääreen, olletikin kun Leo Aleksandrovitsh ilmaisisi hänelle "jalot aikeensa". Mennyttä ei tosin voinut enää palauttaa, mutta kaikkihan voitaisiin sovittaa morsiustuolilla! Vieläpä Olga Stepanovna ilostuisikin siitä! Naisethan ovat muka kaikki samaan kaavaan valettuja. Kun vain kuulevat vihkimälaulun "Jesaija, riemuitse", niin sillä hyvä. Mutta pahinta olivat kohtaamisen ensi hetket, jolloin muisto koetuista kärsimyksistä ja heidän yhteisestä entisyydestään jälleen heräisi Olgassa. Sitä Leo Aleksandrovitsh sekä häpesi että pelkäsi ja sen tähden viivytti hän käyntiään päivästä päivään, vaikka tunsikin vastustamattoman voiman vetävän häntä Olga Stepanovnan puoleen. Hän ajatteli Olgaa päivät päästään, kuvitteli hänen olevan lähellään, nukkui ja heräsi Olga Stepanovna mielessään eikä kaualla tahtonut luoda silmiään auki, ollen muka tuntevinaan hänen läsnäolonsa ja hänen silmäinsä sanattoman loisteen, hänen kätösensä kainon hellän kosketuksen, tuon hermostuneen värinän hänen liikuttavassa äänessään, näkevinään tuon hentorakenteisen rinnan, nuo lapsenolkapäät, jotka niin empiväisesti hakivat suojaa ja hellyydenosotusta hänen sylistään, silloin kun nuo hellyydenilmaukset vielä olivat lämpimät ja totiset! Kun Leo Aleksandrovitsh vihdoin teki tuumastaan totta ja matkusti ulos "istutusmaille", värisi hän kuin vilutaudissa.
— Asuneeko hän todellakin tässä?
Ja sydämensä ankarasti tykyttäessä silmäili hän tyystin ulkopuolelta tuota halvannäköistä pientä taloa, joka näytti kasvaneen puoliksi maan sisään.
— Enpä olisi ikinä luullut, että Pietarissa vielä on tuollaisia taloja!