Kaksinkertaisten ikkunain läpi ei iloisten lasten hälinä kuulunut ulos kadulle, vaikka kyllä nähtiin pienten huulien likistäytyvän himmeitä, miltei udunvärisiä ruutuja vasten, jolloin latistuneet nenännipukat muodostivat suuria vaskirahan muotoisia ympyröitä.
— Kai se on tuo ovi tuossa. Uh, miten resuinen ja likainen se on! Vahavaate-päällys riippuu retkuina ja niinitäyte töröttää ulkona, kuin pumpuli vanhassa risaisessa yönutussa… Täällä kuuluu jo ääniä. Melu ja mylläkkä vallitsee nähtävästi sisällä. Soittokelloa ei näy olevan. Koputtaisinko ehkä? Mutta kenties olisi parasta tulla tänne toiste, tyynemmällä mielellä ollessani… Kai siellä löyhkääkin, ja paha siivo vallinnee joka paikassa, arvaan mä. Hän tunsi itseään tympeyttävän ja kääntyi inholla takasin ovelta. Kuten tavallisesti pelkurit, oli hänkin sitä mieltä, että hän huomenna toimittaisi asiansa verrattomasti helpommin, paremmin ja järkevämmin, vieläpä että olisi asialle eduksikin, jos hän jättäisi käyntinsä toiseen kertaan. Todellakin, hänellä olisi silloin aikaa miettiä kaikkia, olletikin kun hän tällä hetkellä ei tiennyt edes mitä sanoisikaan. Nyt oli hän muka niin kiihtynyt, ettei hän kyennyt mitään aikaan saamaan. Asia saattaisi vain selkkautua. Hän halusi sanoa yhtä, mutta kielensä lausuisi vastoin hänen tahtoaan toista. Kaikkihan riippui muka siitä, millaisen vaikutuksen hän ensi hetkessä tekee Olga Stepanovnaan. Saattoihan olla, että hänen ensi sanansa jo vaikuttaisi ratkaisevasti tuohon tahi tähän suuntaan. — Hän oli jo kerinnyt unhottaa sen, mitä hän eilen piti ihan varmana, että Olga Stepanovna suuresti ihastuisi kohdatessaan hänet. Nyt ei hän kumminkaan enää uskonut, että Olga Stepanovna heti nousisi ja seuraisi häntä. Seistessään jo määränsä päässä, tuntui asia hänestä vaikealta, jopa niinkin vaikealta, että käsi, jonka hän jo oli kohottanut naputtaakseen oveen, äkkiä kävi lyijynraskaaksi ja vaipui alas. Hän oli jo kääntynyt ja astunut jalallaan ensimäiselle porrasaskelmalle aikeessa lähteä pois, kun ovi samassa lennähti jyrinällä auki ja kynnykselle ilmautui pörhöpäinen poika, armottomat saappaat jalassa, silmät kierot ja suu niin suuri, että se paremmin olisi sopinut paljoa isompiin kasvoihin kuin hänen. Vaikka poika oli aikonut ulos, pysähtyi hän nyt kynnyksellä kuin naulattuna ja katsoa töllötti vieraaseen. Pitäen sormeaan suussa ja nuhisuttaen nenäänsä keikutteli hän ruumistaan puoleen sekä toiseen. Näkyi että hänen aivonsa olivat toimessa: mitähän tahtonee tuo vieras setä, joka ei käy sisään eikä mene pois? Tuon viikarin takana näkyi nyt toinen poika, joka tiettävästi oli vähän vanhempi, sillä muitta mutkitta kysyi hän:
— Tuletko sinä meille? Onko sulla namusia?
Ei ehtinyt Leo Aleksandrovitsh vastata vielä kysymykseen, kun Olga Stepanovnan hieno, siromuotoinen ja solakka vartalo tuli sisältä näkyviin. Vyötärysten kohdalta näkyi se notkuvan vielä kuten ennenkin — "muurahaisen miehusta", joksi Leo Aleksandrovitsh leikillään oli nimittänyt sitä.
Hän olisi nyt halunnut rientää portaita alas, paeta Olga Stepanovnan luota, kadulle ja niin etemmäksi, kunnes tämä talo ja nämä istutusmaat olisivat kadonneet hänen näkyvistään. Mutta se oli jo myöhäistä.
Olga, joka aina oli ollut likinäköinen, tähysteli häntä hetken aikaa ja tunsi sitten jälleen hänet. Aivan varmaan hän tunsi, sillä hän meni yhtäkkiä kalpeaksi ja pysähtyi. Vasta jälkeen päin muisti Leo Aleksandrovitsh hänen horjuneen niin, että hänen oli täytynyt nojata kädellään ovenpieleen; toisen kätensä oli hän ojentanut Leoa vastaan ikään kuin puolustaakseen itseään.
— Tekö se olette… tekö?
Leo seisoi ääneti. Kaikki oli haihtunut hänen päästään, hän ei tiennyt mitä sanoa Olgalle. Minne olivat nyt kaikki kauniit sanat ja ajatukset joutuneet? Ne olivat hajonneet kuin varpusparvi, joka äkkiä on karkoitettu vaarainpensaasta.
— Te… täällä!
Kohta tointui hän hämmästyksestään ja hänen kasvoihinsa tuli tyyni ilme. Niissä ei näkynyt mitään vihaa, ainoastaan jonkinlaista välinpitämättömyyttä. Leo oli odottanut näkevänsä hänet hämmentyneenä ja pelokkaana, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hänen kulmakarvansa olivat tiukasti rypistettyinä ja niiden välistä nousi otsalle päin hieno poimu, jota siinä ennen ei ollut. Ainoastaan povi, joka valtavasti kohoili, ilmaisi hänen sieluntilaansa.