— Miksi, miksi te olette täällä?
Ja hänen äänensä kuului nyt välinpitämättömältä, se ei tunkenut sydämeen kuten ennen aikaan.
— Te… te olette paljo muuttunut, Olga Stepanovna.
— Minäkö? vastasi tämä kummeksien. — Toivoakseni ette ole tullut tänne kertoaksenne minulle sitä uutista.
— Tarkoitan, että olette muuttunut eduksenne. Hän oivalsi itse miten tyhmästi se oli sanottu, vieläpä siihen määrään tyhmästi, että hän punastui harmissaan siitä.
Olga Stepanovna naurahti, ja tuo hymyily oli sama kuin ennen, aivan sama. Kuopatkin poskissa olivat samat. Leo Aleksandrovitshiä oli aina miellyttänyt tuo hymyily.
Olga Stepanovna huomasi hänen hämillisyytensä ja hänen tuli yhtäkkiä sääli Leoa. Hän ei ollut tottunut näkemään Leoa sellaisena. Myöskin oli nyt kuin jos jotakin lämmittävää olisi liikkunut Olgan sydämessä, "aivan niinkuin kipuna olisi leimahtanut tuhkassa", niinkuin hän itse sittemmin kertoi.
— Ettekä tekään, Leo Aleksandrovitsh, näytä aivan samalta kuin olitte silloin.
Tunne, joka äsken oli herännyt hänen sydämessään, vaikutti häneen yhä valtavammin, ja hän ojensi Leolle kätensä.
Tämä tarttui siihen ja pidätti sen.