Käsi lepäsi rauhallisesti Leon kädessä, — se ei vavissut kuin ennen.
— Niin, minäkin… minäkin… lausui Leo äkisti ja hätäillen, juuri kuin hänellä nyt ei olisi ollut enää aikaa sanoa sitä. — Niin, niin, minäkin… Minäkin olen paljon… jopa ihan kokonaan… Minä voin vakuuttaa teille… Minä en ole enää sama, en Jumaliste sama.
"Mikä minun käski mainita Jumalaa? ajatteli hän tyytymättömänä itseensä. — Herranen aika! mitä hän on ajatteleva minusta?" Ja kovalla tahdon ponnistuksella sai hän nyt hillityksi mielensä.
Tuon kaiken käsitti Olga Stepanovna täydellisesti ja hänen huulillaan vilahti hymyily. Leo Aleksandrovitsh huomasi sen ja ymmärsi, ettei tuossa kirkkaassa sielussa enää asunut mitään nurjamielisyyttä häntä kohtaan, että Olga Stepanovna oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli leppynyt menneisyyteensä, siis myös häneenkin.
— Olen tullut tänne saadakseni keskustella kanssanne puoli tuntia. On paljo, jota minun välttämättömästi tulee saada teille sanotuksi… Vain puoli tuntia minä pyydän. Sehän ei merkitse teille mitään.
Olga Stepanovna erotti kärsiväisen väreen hänen äänessään, ja hänen tuli yhä kovemmin sääli Leoa.
"Niin ylpeä kuin hän oli ennen!" ajatteli hän.
— Minä olen todellakin miettinyt… niin paljo, paljo… koko näinä aikoina.
— Mutta hyvänen aika, puhkesi Olga Stepanovna sanomaan, nyt jo täysin tointuneena, — mehän seisomme rappusilla tässä puhellen… Käykää sisään… Lapset, lapset, älkää tulko jalkoihin, ei tämä nyt ole teihin kuuluvaa.
Mikä joukko telmiskeleviä pienokaisia nyt ympäröi heidät! Leo Aleksandrovitsh silmäili noita lapsia, ja hänestä ne olivat kaikki toinen toisensa näköiset, niin ettei mitään eroa saattanut huomata heissä — aivan kuin samalla lestillä tehdyt kengät.