— Onko teillä oma erityinen huone?
— Lapset, oletteko hiljaa? Ette saa pauhata niin kauan kuin vieras setä on täällä.
Hän astui sivuovesta erääseen huoneeseen ja osotti Leo Aleksandrovitshille kapeita puuportaita, jotka veivät ylempään kerrokseen.
— Minä asun tuolla…
Leo Aleksandrovitsh joutui jälleen mielenkuohuun. Hän tunsi ikään kuin painoa jaloissaan. Oli kuin hänen kengänpohjansa olisivat tarttuneet kiinni porraslautoihin, niin vaikeata oli hänen kiivetä ylös. "Niin, Olja ei ole enää sama kuin ennen, ei ensinkään sama, ajatteli hän. — Hän on muuttunut ihan tuntemattomaksi. Semmoisena kuin hän nyt on, ei ole niinkään helppoa suoriutua hänen kanssaan. Kuka tietää, ehkei se ensinkään onnistu! Turhaa oli että minä ollenkaan tulin tänne… Mutta mikä minut perii ilman häntä?…"
Ja äkkiä tunsi hän itsessään, ettei hän voisi elää ilman Olga Stepanovnaa, että tuo hintelä nainen, joka jo seisoi portaitten ylipäässä ja ihmetellen katseli hänen horjuvaisuuttaan, oli ikään kuin yht'äkkiä kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Nyt ei häntä voitu verinkään temmata siitä irti.
— Miksi ette tule, Leo Aleksandrovitsh?
Ja hymykin näkyi karkeloivan Olgan suupielissä. Leoa hävetti.
"Juuri niinkuin kadetti, joka viedään piestäväksi", sävähti ajatus hänen päässään.
Kamari oli pikkanen ja matala, niin että hänen päänsä tapasi lakeen.