— Koht'sillään.
Ovensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin käsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.
— Olja, unhota nämä kaikki… Tule, lähdetään pois täältä…
— Odotas, näin se ei käy laatuun… Vielä silmänräpäys, ja me olisimme tehneet… me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla, meidän tulee hillitä mieltämme… Minä pyydän, rakas… matkusta heti pois, jos rahtuakaan kunnioitat minua… Älä näyttäydy enää täällä. Päätäni pyörryttää… Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna — viikon perästä… Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle… Sehän, mitä nyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan luottamusta itseeni. Levä, mene pois… nyt heti kohta!… Sinähän näet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä joka hetki…
Oli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.
Leo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän vastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille. Vieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen järjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.
— Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun… Jos se olisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa sitä itsellemme anteeksi.
Leo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti hän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.
— Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli hän.
Pitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!… Olja olisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa… Hän olisi vienyt Oljan mukanaan kotiin… Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki nuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan täydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen tuollaiseen elämään?