HANNU. Kylläkin — kun hyvät eväämme jäi leirihin!
Äänettömyys.
FLÖJBERG. Se eikö, Hannu, sentään ihmeellistä, maapallon että kaikist' ihmisistä juur sinun kanssas kyyristelen tässä?
HANNU.
Käikk' eikö ihmeellistä elämässä?
FLÖJBERG. Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan yht'aikaa ankkuroimme — kerrassaan se oli ihmeellistä. »Aravan» sun keksin kannella ma seisovan. Sull' oli virkapuku luutnantin, mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin. — Vaan kumma, kun ei vihollista näy!
HANNU. Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy. Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen, ma arvaan, että aikamoisen ilveen me silloin saamme.
FLÖJBERG. Huh, kun väkisin tää pimeys se ihan karmii selkää!
HANNU. Niin, mieluummin myös minä näkisin, kun tulee kuolema.
FLÖJBERG.
Et yhtään pelkää?
HANNU.
Ei kuulu sotamiehen ammattiin.
Me itse tarjouduimme surman suuhun,
siis miksi tässä joutuisimme muuhun.