HANNU.
Minä nääs olen kapteenina miestä sata ja korpraalina kaksi miestä sinä ja Himalatan lippu — kunniata! — on kaksituhatta.
FLÖJBERG. Hei! Tietkööt huutia, kun maistaa koko rykmentin he ruutia, näin saavat!
HANNU.
Flöjberg —
FLÖJBERG.
Hannu?
HANNU. Aamuhun jos eläisimme, vääpeliksi sun ma tekisin.
FLÖJBERG.
Suurkiitos.
Pakahdun,
jos en saa laulaa!
HANNU. Antaas tulla hiukan! En kuulu laulajiin — mut aivan tiukan jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa voin laahata — saat sitten yksin jatkaa.
FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:
»Meill' Pohjola luminen on kotimaa — sen rannoilla lietemme nyt leimuaa — siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks — ja jalosti povemme sykkäeli. — Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai — ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! — Ne aseemme Reinin rannalle toi — ja Tonavasta keisarin maljoja joi. — Sälöt poron ja tuhkan yl' josp' samoaa — valon kipinät välkkyvi kavioistaan. — Kuin koi miekan säihkyvi sivallus — ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»