Ja langat kiristäytyy ja sitoo sydämen. Sen silti lyödä täytyy, yön tunnit laskien.
9
Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa mereen virtaa veet laakson läpi hopeisena vyönä. Syttyy taivas suven tähtihin yli Botticellin kaupungin tuoksun täyttämänä kesäyönä.
Vanha silta veteen kuvastuu, mestarinsa aikaa uneksuu hämyisessä yössä yksinänsä. Joku koskee kieliin mandolan, uskoo yölle, muilta salaaman surun, säveliksi itkemänsä.
Aika iäisellä matkallaan pysähtynyt tääll' on kulussaan — mit' on täällä elää, mitä kuolla? Ammoin kuollehitten unelmat syönten keväimessä kukkivat, niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.
Vanhat säkeet soivat mielehen, surukin saa onnen hohtehen tuoksunkylläisenä kesäyönä. Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa unhoon virtaa veet, meren helmaan hopeisena vyönä.
10
Ystävien piiri pienentyy — kenen syy, kenen syy? Kaikki tylyt sanat haavoittaa, kaikki hyvät suruiseksi saa. Kukkii onni unelmissa vain. Kiitos kaikesta, min sain. Niinkuin kotihini kulkisin loittonen ma tyynin askelin, yksinäiseen majaan matkaten. Ihminen, ihminen!
11
Sa mykkä matkalainen maan, sua tunnettu ei milloinkaan. Kuin varjo kesken varjojen pois liu'ut yöhön, unehen. Ei hiekkaan jää sun jälkeäs, ei ilmaan ääntä äänestäs. Ken uskoikaan sun eläneen, ken toivoneen, ken kärsineen, kun kerran hautas tasataan, sa mykkä matkalainen maan?