Oi talven talvi, syksyn syys, oi öiden äiti, iäisyys, sa yksin meille levon suot, sa unen silmihimme tuot. Me polvistumme lumehen sun tuloasi vuottaen, sa talven talvi, syksyn syys, sa öiden yö, sa iäisyys.
ON KAIKKI SYKSYN TÄHDET SYTTYNEET
On kaikki syksyn tähdet syttyneet.
Taas seison yksin kotitasangolla.
On kedot runsaan sadon kantaneet,
mut mun on autio ja tyhjä olla.
Ma yössä ajattelen itseksein:
niin monet kylvöt täällä tähkään ehti —
miss' on mun vuoteni, mun nuoruutein?
Ma olen syksyn irrallinen lehti.
Maan multa, siemenenä uudestaan
sa minut ota povees versomahan,
sun kesääs kauniimpana kukkimaan,
sun syksyys kypsempänä kuolemahan!
UNTA
Näin kerran unta — siit' on kauan jo — en tiedä mikä, hetken oikkuko sen unen taas mun mieleheni toi. Kuin onnenmuisto sielussa se soi.
Ma kuljin niinkuin mailla autuasten, ja kukat elon, harvoin auenneet, kaikk' oli ympärillein puhjenneet. Ma niitä taitoin, painoin rintaa vasten. Ja joka kukkaselta povellain ma yhden toivon täytetyksi sain. Ja käteni kun ylös ojensin, niin taivaan tähtiä ma tapailin. Ja joka tähtöseltä totehen yks kävi unikuva kaukainen. Vain hetken kaiho, toivon välähdys — koht' oli rinnassani täyttymys. Ei mitään puuttunut mun onnestain — ja kuitenkin ma vielä jotain hain.
Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?
Ma kukan kalkin huulilleni vein, join riemukylläiseksi sydämein, ei ollut taivas taivas, maa ei maa, kaikk' oli autuasta unelmaa. Mut sentään, syvemmällä jossakin, ma tunsin kuni janon kuitenkin.