Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?
Niin kuulin lähteen äänen lähelläin. Ma oudoin tuntein astuin sitä päin. Sen viimein löysin, taivuin puolehen ja huulin janoisin join vettä sen. Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat ja tähdet sammui, kentät ihanat, kaikk' oli poissa — mutta salaisin myös tyyntyi sielun jano jossakin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen? —
Sa lähde tulit uumenista maan, miss' ovat pimeys ja paine vaan, maan kylmän veren huulilleni toit, maan lapseks itsein tuntea sa soit. Niin kadotessa kukkain, tähtien, ma muistin, muistin: olin ihminen!
ELEGIA YÖLLE
Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut
kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö,
tuntenut oon ohimoillani Eetterin viileän leyhkän
helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun.
Ihmisten maill' olen nyt ja mun mieltäni ihmisen murhe,
ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa.
Turhist' aatoksista mun pääni on raskahaks käynyt,
turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet.
Muistelematta mun taakseni jäi monet autiot vuodet,
jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on
kuin kade ystävä, paikaltaan jok' ei konsana luovu.
Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet!
Tuskan kalkiks muuttunut on joka riemujen malja,
jonka ma huulillein nostanut oon janoten,
riutuvaks lauluks muuttunut on uni kukkiva rinnan
kuin kiron vallassa käyn.
Äitini, ah Iki-Yö,
tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu.
Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!
MISTER HARTLEY
On kaikunut käsky kapteenin:
»Alas naiset ja lapset venheihin!»
Joka gentleman, joka Brittein mies
hän tehtävänsä ties.
Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
ja lasten itkun ja naisten kauhun
myös mister Hartley hiljalleen
käy soittolavalle miehineen.
Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon,
vaikk' allaan syvyydet auetkoon!
Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
Ens tahdit mister Hartley lyö,
ja kuin nyyhkien kielistä viulujen
käy saatot sävelten.
Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
Ne astuvat unhosta tähtiä kohti,
ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
Koko elämän kuoro yössä soi.
Ja mister Hartley ihmeissään
hän katsoo, kuuntelee miehiään.
Niin aavistuksia täynnä on yö.
Yhä mister Hartley tahtia lyö.
Ilon, ikävän vuodet taistoineen
hän elää uudelleen. —
Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee —
oman sydämensä hän laulavan luulee —
miten tänä yönä viulut soi,
miten unet ja muistot kukkuroi:
hän on ehtinyt määrään elämän,
hän on taideniekka, mestari, hän!