Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
hän keksiikin Kuoleman rinnallaan.
Sen on silmissä hymyä hyytävää.
Sydän Hartleyn sytkähtää.
Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,
hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa…»
Niin odotuksen-tyyni on yö.
Yli laivan aallot yhteen lyö.
»HILJAINEN AMIRAALI»
Niin seuras ilta päivää Tshusiman.
Ja verta juonut meri tyynnytteli
jo aaltojansa eessä voittajan.
Hän laivasillalla vaan viipyeli
ja tuskin mikään kasvoillansa eli.
Kun arpaa Euroopan ja Aasian
hän äsken käsissänsä punniskeli,
hän samanlaisna nähtiin seisovan.
Kun viimein voiton päivä iltaan ehti
ja verkkaan kääntyi historian lehti,
hän oli hiljaisista hiljaisin.
Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs,
kuin varkain jotain välähti ja heräs:
Mars, sodan tähti, yli Nipponin!
NUORI DAVID
»Sa David, korkealle sun nimes nostettiin! Ken vaipuu miekkas alle, ken harppus helkkymiin! Mik' enää määrä mainen sun silmääs sarastaa? Kaikk' aarteet, ihanainen, sun etees aukeaa!»
Ja kansa, silmät veessä, huus Davidille näin, kun Israelin eessä hän seisoi seppelpäin kuin kevään ikitaika, kuin nuori viinipuu, kun viel' on unten aika, kun viel' on kevään kuu.
Näin kaikki kunniata soi nuoren valtiaan. Mut voiton hekkumata hän tuskin tunsikaan. Kuin unen varjon tumman toi aatos otsalleen, kuin arvoituksen kumman hän näytti ratkaisseen: