— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.
* * * * *
Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli nukahtanut kamarin sänkyyn.
Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.
Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa. Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.
— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.
— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen, muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No, perhana!
Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos ja käveli joelle jotain tehdäkseen.
Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta mitään ei kuulunut.
— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin puhallus antaa unilahjaa miehelle.