XXII.
Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet kokkotulien jätteet.
Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit, valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.
— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen… Antaa hänen nukkua nyt tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä…
Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla sipristellen silmiään.
Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko yön siinä jytistivät… heh… saivat kai kerrankin tarpeekseen.
Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi, kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.
Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.
— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.
Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.