— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on jotain, tiedä se, poika!
Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi pelkällä sanan voimalla.
— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.
— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.
— Joko minä sitten lautamiehelle…
— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.
— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.
— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.
— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.
— Pahan hengen nulikka… vai meni tämä ottamaan isännän hevosen. No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa tiehensä, ennenkuin minä tulen.