Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä tässä vastikään sopivaksi…
Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos tiedustaisi tytön vointia.
— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.
— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.
Rietula alkoi jo suuttua.
Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja tiuskahti kuin kiusotellakseen.
— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo muutaman askelen mennäkseen.
— On se, murahti Eedla.
Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan lautamiehen taloon.
Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.