Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään ja unelmat alkoivat versoa.
Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään, mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä, ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän nuoren naisihmisen sydän.
V.
Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.
Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.
— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta, mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita, ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää, miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät… tuota… meidät perii hiisi joka sorkan!
Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi, niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.
Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen iskentä permannolle.
Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin väsyneesti lerkkumaan.