Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:
— Se taisi haukkua meitä.
— Kuka?
— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.
— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.
— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo
Möttösen Eerokin.
— Sille pitäisi antaa vastasanat.
— Niin, oikea vastamyrkky!
— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo miehissä.
Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on… kyllä se… Rietulaa nykäistiin kylkeen: