Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät, eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta, jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.
Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu, ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.
Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken tuvan seiniä arvellen:
— Kova se vielä on.
— Kyllä siitä tulee.
— Jos vaan nurkkapäät kestävät.
— Pitää liikutella varovasti.
Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin tuvan nurkille.
— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti, miehet, komensi Iisakki.
— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.