— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.
— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.
Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä tarttui kankeihin.
— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.
Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin, että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.
— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:
— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä… vielä vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi… hyvä on!
Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli, että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.
— Voi saakeli!
— Viekää terveisiä!